Taustaa

Liftaaminen

Ensimmäisen kerran liftasin kymmenisen vuotta sitten juhannuksena. Silloin kaveri sai houkutella monta tuntia, että suostuin nostamaan peukalon, vaikka matka oli vain muutamia kilometrejä. Nyt mittarissa on hiukan yli neljäsataatuhatta kilometriä pääasiassa Suomen, mutta myös Ruotsin ja Norjan maanteitä.

Matkan varrella on tullut vastaan kaiken näköistä kulkijaa talviajoa varten tuunatusta hiekkakirpusta (kylmä) partiolaisbussiin (sveitsiläinen partiolaismies lähetti minulle myöhemmin kaksi kiloa sveitsiläisiä suklaita).

Autoissa on ollut nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja kuljettajia, ja satojen eri ammattien edustajia toimittajasta veturinkuljettajaan, kartanpiirtäjästä tiskijukkaan ja opiskelijasta jalkapalloilijaan.

Minua ovat kuljettaneet ihmiset useista eri maista, kuten naapurimaiden lisäksi Angola, Italia, Espanja, Kanada, Amerikka, Intia, Ranska, Turkki ja joitain muita, joita en muista, mutta joiden avulla olen oppinut muutamia sanoja esimerkiksi hepreaa ja arabiaa, sillä olen aina pyrkinyt opettelemaan pari sanaa kuskin kieltä.

Olen matkustanut poliisiautoissa, paloautoissa, ambulansseissa ja takseissa, lohduttanut juuri eronneita, kuunnellut vastasyntyneen isää ja taksikuskia, joka on hiljaisella paluumatkalla vietyään syöpään kuolemassa olevan lapsen isän sairaalaan viimeistä vierailua varten.

Olen nähnyt vankilassa vuosia viettäneen miehen, joka on löytänyt uskon, tutustunut toisiin liftareihin risteyksissä, päätynyt norjansaamelaisen mummon vieraaksi syömään kuivattua poronlihaa ja opiskelijabussin mukana valtakunnalliseen biologien kokoontumiseen.

En ehkä koskaan ole ollut tyypillinen liftari, vaikka kilometrejä onkin kertynyt. Liftaaminen ei minun mielestäni ole sitä, että lähdetään peukalokyydillä festareilta kotiin, kun rahat ja kaverit ovat kadonneet ja olo on niin sekava, ettei järkeviä ratkaisuja keksi. Olen ajatellut liftaamisen syvemmin: kommunikaationa ja matkantekona, sivistävänä seikkailuna.

Liftaamisen filosofiaa

Parasta liftaamisessa ovat olleet kohtaamiset ihmisten kanssa, heidän jakamansa tuhannet tarinat ja elämänopetukset ja ylipäänsä hämmästyttävä ystävällisyys. Osa kohtaamisista on ollut lyhyitä ja vaikuttavia, mutta tien päältä on löytynyt myös pitkäaikaisia ystäviä. Lähes jokainen kyyti on opettanut minulle jotain.

Elämällä ja liftaamisella tuntuu olevan yllättävän paljon yhteisiä piirteitä: joskus tuntuu, että on jumittunut paikoilleen, mutta koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä mutkan takaa ilmestyy. Varmaa on kuitenkin, että jollakin tavalla elämä ja matka etenevät.

Elämänhallinnasta puhutaan paljon, mutta eihän elämää voi hallita, kuten ei liftaamistakaan. Kummassakin tilanteisiin voi vaikuttaa itse järkevällä toiminnalla ja tekemällä harkittuja valintoja, mutta lopputulos on muissa käsissä. Kun kaikki mahdollinen on tehty, täytyy vain odottaa, pitää mieli positiivisena, peukalo pystyssä ja toivoa parasta.

Eikö kuulosta ihan työpaikan hakemiselta?

Elämässä ja liftaamisessa on tärkeää olla avoin vastaan tuleville mahdollisuuksille ja uskaltaa hypätä kyytiin kun jotain hienoa osuu kohdalle. Täytyy luottaa, että elämä kantaa.

Liftatessa reitti todella kannattaa suunnitella ja arvioida liikennevirtojen perusteella, mitä kautta on paras lähteä määränpäätä tavoittelemaan. Liftipaikka kannattaa valita pysähtymismahdollisuuksien ja nopeusrajoitusten mukaan ja kyydistä kannattaa kieltäytyä, jos se vie vain kolme kilometriä eteenpäin ja jättää kolmenkymmenen asteen pakkasella valottomaan risteykseen. Samoin kuljettajat saa ja tulee valita. Katson ihmisiä silmiin ja päätän sen jälkeen mitä teen. Kierräthän sinäkin kaupassa sen jotenkin oudon oloisen tyypin?

Moni kuski kysyy enkö pelkää liftata. Kun vastaan, että en pelkää sinuakaan, he toteavat ettei häntä tarvitsekaan pelätä, vaan kaikkia muita. Ihan kuin tuntemattomat olisivat vaarallisia ja vain he itse kilttejä.

Ilmeisesti sisälläni on aina asunut pieni insinööri, sillä olen merkinnyt monelta vuodelta kilometrini excel-taulukkoihin, joissa olen myös tutkaillut tilastollisesti esimerkiksi kyyditsijöiden tyyppiä (mies, nainen, ryhmä, rekka), matkaan kulunutta aikaa ja tuntinopeutta. Näiden perusteella voin esimerkiksi todeta, että olen liftannut melko tarkalleen 422 000 kilometriä ja täten liikkunut kymmenen vuoden aikana joka tunti noin 4,8 kilometriä. (Taksimatkoiksi muutettuna olen säästänyt hurjan summan.) Keskimäärin yksi auto on kuljettanut minua 88 km, joten kyytejä on arviolta ollut noin 4800. (Kiitos kaikille.)

Kohtaamisia kuljetusalan kanssa

Kokemusteni perusteella useimmiten liftarin kohdalle pysähtyy henkilöauto, jonka kuljettaja on yli kolmikymppinen mies tulossa töistä tai menossa töihin. Henkilöautoilla matkat kuitenkin jäävät usein lyhyiksi ja pidemmät taipaleet taittuvat monesti rekoissa. Autonkuljettajien ammattiryhmään olenkin kymmenen vuoden aikana tutustunut parhaiten. Syy on yksinkertainen: saman henkilöautokuskin kyytiin harvoin osuu kahdesti, mutta rekkakuskeihin törmää yhä uudestaan, onhan moni pyörinyt tien päällä koko sen ajan kuin minäkin – ja moni ottaa edelleen yhtä ystävällisesti kyytiin.

Monissa henkilöautoissa kauhistellaan sitä, että uskallan kiivetä isoon autoon. Minä ajattelen päinvastoin: siellä kuljettaja on töissä, firman nimi lukee auton kyljessä ja tietoa auton liikkeistä tallentuu koko aika ajopiirturiin. Lisäksi kuljettaja on melko varmasti taitava ajaja, tuleehan kuskeilla vuosittain mittariin useita kymmeniä, jopa satoja tuhansia kilometrejä.

Aluksi rekoissa matkustaessani ihmettelin kuljetusalan monimutkaisuutta: ratissa istuu mies, joka sanoo olevansa renki, auton isäntä on jossain muualla, kaluston omistaa pankki ja ajot ovat vielä jonkun ihan muun. Ala tuntui olevan suuri mysteeri ja sehän oli tietysti kiehtovaa. Tarvittiin tuhansia kilometrejä ja kysymyksiä, että aloin ymmärtää mistä on kyse ja vastaukset herättivät aina uusia kysymyksiä.

Opin esimerkiksi, että yleisesti käytössä oleva sana “rekka” tarkoittaa tarkasti ottaen pelkkää puoliperävaunua, jota vedetään vetoautolla, eli “rekkaveturilla”. Tuntui häkellyttävältä ymmärtää, että yksikään “rekkakuskeista” ei todellisuudessa istu rekassa. Meni pitkän aikaa sen selvittämiseen mitä kaikkea tien päällä liikkuu ja mikä kaluston oikea nimi on – vaikka ymmärsin kyllä heti miksi niitä ei puhekielessä käytetä.  Loppujen lopuksi aika harva tietää, mitä eroa on varsinaisella täysperävaunuyhdistelmällä ja puoliperävaunuyhdistelmällä ja mitä tarkoittaa keskiakseliperävaunuyhdistelmä. On paljon helpompi sanoa kaikkia isoja autoja rekoiksi ja kuljettajia rekkakuskeiksi. Vaikka itse kyllä pidän myös ilmaisusta täys- tai puoliperävaunullisen yötyökoneen ohjaamon vartija.

Joka tapauksessa aika kului ja minä seurasin kuljettajien toimintaa, kuuntelin keskusteluja, vierailin terminaaleilla ja tehtailla, tarkkailin kaikkea, kyselin paljon ja koko ajan opin uutta. Lopulta ainoa luonteva ratkaisu oli lähteä opiskelemaan itsekin alaa.