Valokuvaaja ja Team Ote

Johanna

Olen Johanna Paaso, logistiikan koulutusohjelman opiskelija Jyväskylän ammattikorkeakoulusta. Valmistun näillä näkymin keväällä 2009 logistiikkainsinööriksi.

Sain ensimmäisen digikamerani, Canonin Digital Ixus 400:n syksyllä 2003. Kuvaaminen vei heti mukanaan ja innostuin opettelemaan kameran käyttöä erilaisissa tilanteissa. 2006 heinäkuussa käytin opiskelijabudjettini vähistä rahoista ison lohkon uuteen kameraan, joka on Digital Ixus 800 IS ja matkaa edelleenkin mukanani joka tilanteessa.

Olen kuvannut muutamia tilaisuuksia, kuten häitä ja hautajaisia. Lisäksi olen pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan hyödyntämään harrastusta koulu- ja työtehtävissä. Kuvaaminen tuo elämääni tasapainoa asiallisen ja konkretiaan perustuvan insinöörin roolin vastapainoksi.

Kuvan avulla saa mielestäni vangittua hetkestä voimakkaan muiston – samalla kun kuva pystyy toisaalta puhumaan jokaiselle ihmiselle omaa kieltä.

Yhteystiedot näyttelyyn liittyvissä asioissa:

• sähköposti: otteitaelamasta at gmail.com

Otteita elämästä -näyttely on yhteistyön ja talkoohengen tulos. Ilman mahtavia ystäviä  ja läheisiä ja heidän tukeaan en olisi pystynyt, jaksanut ja uskaltanut tehdä tätä.

Team Ote

Elina ja Jukka – tiukka ote toisistaan

Elinan ja Jukan hurmaavassa prässissä muodostui uskomaton määrä materiaalia: he olivat  heti alussa mukana kuvien läpikäynnissä, sitten arvioimassa mainoksia ja myöhemmin luomassa näyttelylle projektisuunnitelmaa. (Joo, tässä järjestyksessä se tehtiin… Alussa oli vain ajatus että “muutama kuva, seinälle eihän se ny voi olla kovin vaikeaa… Parinsadan työtunnin jälkeen voin todeta että alkuaavistus ei ollut kovin kattava.) Tuikitarpeellinen projektisuunnitelma syntyi niin, että Elina tuki ja Jukka kirjoitti minun sekavia ajatuksiani paperilapuille ja lätki ne pöydälle siihen järjestykseen missä asiat pitäisi tehdä. Illan tullen hän antoi laput minulle mukaan ja ripustelin ne omalle seinälleni – sekä syötin exceliin, kuten kunnon insinööri ainakin. Ja auttoihan se, suunnitelman teko.

Sitten tuli idea nettisivuista. Minä arastelin kirjoittaa mitään itsestäni ja liftaamisesta, joten tein näyttelylle erittäin asiallisen ja helvetillisen kuivan esittelytekstin.  Todella insinöörimäistä, sanoivat Elina ja Jukka. Ethän sä nyt näin voi sanoa, sulla on saatanan kiinnostava idea jossa on potentiaalia ja sä meinaat  pilata sen tämmösellä tylsällä tekstillä. Selitin heille mikä minut sai näyttelyn tekemään, mitä minä rahtareissa ja heidän työssään näen ja arvostan ja myös siitä mikä minut tähän hetkeen on tuonut, ne sadat tuhannet kilometrit, jotka olen maantietä tuijotellut milloin missäkin autossa. Noniin, he sanoivat, jos sä kerran ajattelet noin, mikset sä kirjoita sitä, sillä tuon ihmiset haluaa tietää. Aloin naputtaa ja viimein luettuaan he totesivat: nyt sulla on tarina. Jälkeenpäin tuntuu, että se oli ehkä kuvien lisäksi tämän näyttelyn tärkein osuus.

Reima – pilotti ohjaimissa

Reima oli paikalla aina kun tarvittiin: suunnittelemassa taulujen asettelua, laittamassa koukkuja tauluihin, ripustamassa kuvia sekä ammattikorkeakoululla että Vaajakosken ABC:llä, naulaamassa, suoristamassa ja pähkäämässä. Myös mainosten jako Jyväskylän alueella tapahtui Reiman toimiessa pilottina.

Tuulikki ja Teemu – carrot and candies

Tuulikin reipas ote heti kun hän näyttelystä kuuli ei jättänyt ketään kylmäksi. Siitä vaan toimeen. Irrotimme  vuosia sitten verhoiksi nitomani kuvat toisistaan ja aloimme miettiä mitkä niistä tulisi ottaa mukaan näyttelyyn. Eräänä toisena työntäyteisenä päivänä mietimme kuvien kokoa ja yritimme tulla johonkin tulokseen siitä minkä kokoisia tauluja mistäkin kuvasta voisi tehdä – yllättävän vaikea prosessi aloittelijoille sekin.

Erinäisten vaiheiden jälkeen päädyttiin siihen että Tuulikki ja Teemu istuivat sängylläni ja minä näytin kuvia, esittelin nimivaihtoehtoja ja soitin kuvan nimikkokappaletta siihen asti, että olimme yhtä mieltä siitä, että nimi ja kappale olivat varmasti oikeat juuri sille kuvalle ja kertoivat kaiken sen mikä oli tarkoituskin. Kuviin liitetyt kappaleet on muuten valittu erittäin huolella ja sisältävät paljon mielenkiintoista ajateltavaa asiaan aikaa uhraavalle ;P

Eikä sovi myöskään unohtaa Tuulikin ja Teemun apua taulujen kuskaamisessa ja kantamisessa.

Teemun tarinoita kuunnellessa tuli mieleen, että mies olisi mukava pistää näyttelyyn jonkun kuvan eteen istumaan niin että aina kun joku menisi ohi alkaisi mies jatkaa juttua. Tuulikin lämmin nauru ja uskomaton energialataus taas antaisi virran vaikka koko ABC-asemalle.

Kati – näppärät näpit

Koko näyttelyprosessin ajan Kati oli taustalla mukana. Hän antoi mielipiteitään mainoksista, ideoi, kehitteli ja toimitti rekvisiittaa. Ja mikä tärkeintä, huolimatta omista kiireistään ja elämäntilanteestaan jaksoi koko aika tukea, kannustaa ja innostaa.

Moni idea on saanut alkunsa siitä, että Katin kanssa keskustellessa se vain pomppaa suusta ja siinäpä sitä sitten tuijotellaan sammakkoa ja odotellaan lisää… Miltä esimerkiksi kuulostaisivat Otteita elämästä -mukit, hanskat, heijastimet, karvanopat, pinssit, jääskrabat, kännykkätelineet…

Mari – nice touch

Maristahan tämä kaikki alkoi, siis sekä liftaaminen että näyttely. Ja kun nyt aloin miettiä niin lukioonkin lähtö niin kauas ja samalla kotoa muutto oli Marin ansiota. Pitääkin alkaa olla vastedes joko tarkempi siinä uskaltaako tavata Maria lainkaan tai sitten pyrkiä näkemään useammin. Mari, mulla ois muuten pari vapaata viikonloppua tämän vuoden puolella vielä, millos tulet Jyväskylään? :)

Hanne – naisen ote

Hanne oli yksi niistä monista, jotka pähkäsivät kanssani kuvia ja miettivät mikä tulisi valita näyttelyyn. Siitä että ulkopuoliset katsovat kuvia on todella paljon apua, koska itse näkee kuvan sillä omalla tavallaan tai muistaa siihen liittyviä muistoja, joko hyviä tai huonoja. Ulkopuolinen taas voi antaa kuvista aivan toisenlaisen näkemyksen ja nähdä siinä erilaisen tunnelman. Avajaispäivänä Hanne kiiruhti kiireidensä joukosta paikalle asettelemaan keksejä tarjolle ja pitämään seuraa hermostuneelle “taiteilijalle”.

Carita – maaginen ote

Carita on lämpimänä ja iloisena ihmisenä ollut tukena ja kanssaideoijana jo aikaisemminkin, mutta tätä näyttelyä varten hän suostui jakamaan taiteellista lahjakkuuttaan. Selkäkivuistaan huolimatta hän ideoi  ja toteutti keskellä yötä kertakaikkiaan mahtavan Vieraslampun. Lamppu oli koristettu Oppinut kulkemaan -kuvalla ja pointti oli se, että vieraat saivat siihen kirjoittaa nimensä ja terveisensä. Näyttelyn jälkeen lamppu tulee taatusti koristamaan kotiani ja olemaan jatkuva muistutus tästä hienosta kokemuksesta.

Vielä on toiveissa, että Carita ehtisi toteuttaa Otteita elämästä -kortteja ja mahdollisesti muitakin kuljetusalaan liittyviä kortteja näyttelyn yhteydessä myytäväksi. Minulla on yksi kotona ja on muuten vallan upean näköinen!!

Paula ja perhe – maailma hyppysissä

Paula, eli ihana kummityttöni, ainainen ilopilleri, juhlapupu, naurukyyhky ja tarinoitsija. Paula antoi näyttelyyn ja näihin sivustoihin omalta koneeltaan satojen kilometrien päästä omia hyviä kommenttejaan. Paula oli myös ensimmäisten sukulaisten joukossa, jotka tulivat tänne kauas asti näyttelyyn tutustumaan.

Kiitos siis Paulalle ja koko hänen perheelleen. Joiden ansiosta ja avustuksella näyttely nyt lähtee kiertueelleen, sillä tätini, Simon kirjaston johtaja, ilmoitti heti näyttelyn nähtyään, että se on tervetullut Simon kirjastolle. Tästä sukeutui ajatus laajemmasta kiertueesta. Paulan isoveli Antti taas oli heti käsi pystyssä tarjoamassa apuaan pystytykseen. Ja oletettavasti näin ovat myös vanhemmat sisarukset, harmonikkataituri Heikki sekä Laura, jonka kanssa olemme niin samannäköisiä, että on kuin olisimme ilmestyneet samoista Twix-kuorista ;P

Pasi – nuotti näpeissä

Pasi saapui avajaispäivänä valmistelemaan tilaisuutta ja auttamaan kuvien ja kuvatekstien ripustamisessa, asettelussa, suoristamisessa ja teippaamisessa. Loistavaa ja erittäin tärkeää, sillä en ehtinyt (tai osannut?) itse enää siinä vaiheessa keskittyä mihinkään, sillä radion toimittaja saapui paikalle kesken meikkaamisyrityksen. Haastattelu meni hyvin ja hetken touhotettuani huomasin, että kaikki on jo kunnossa.

Kimmo – terä käsissä

Kimmo oli kuullut näyttelystä jonkin verran, mutta ilahdutti minua todella paljon soittamalla avajaispäivänä kaiken kiireen keskelle ja tarjoamalla apuaan. Kimmo haki kuvatekstit painosta ja huolehti Pasin ja Reiman kanssa kuvien ripustamisesta sillä välin kun minä meikkasin ja juttelin radiotoimittajan kanssa. Suuri apu tärkeällä hetkellä!

Seppo – rento ote

Aina saa palautetta, vaikka pyytämättä. Seppo on ollut mukana siitä lähtien kun ratin takaa jäi kaveriksi ja vaikka duunit ovat vaihtuneet on Seppo pysynyt. “Kyllä hullu aina hullun tuntee..” Luotettavana ja fiksuna kuljetusalan ammattilaisena Seppo olisi varmasti yksi näyttelyn tähtiä jos vain osaisi kavuta tarpeeksi korkealle autoon. Tällä hetkellä alla hyrisee kuitenkin vain busseja. ;)

Seppo on aina reilusti tipauttanut maan pinnalle jos “taiteilja” on ehtinyt alkaa kuvittelemaan liikoja itsestään – ja toisaalta vienyt snägärille syömään jos oikein on alkanut maailma ahdistaa. Kerran huomasin todella olevani ulkona syömässä – heseateria sylissä romuttamon aidan takana katsomassa kun pelti rytistyy isojen koneiden käsittelyssä. Siitä ei varmaan treffit parane.

Äiti

Varmasti äidillä on monesti käynyt mielessä että mitä kaikkea se keksii… Ja keksii se…

Isovanhemmat

Kaksi mummuani ja pappa ovat soitelleet tänä syksynä normaalia useammin ja kyselleet kerta toisensa jälkeen kuulumisia näyttelyn, jaksamisen, terveyden ja suunnitelmien suhteen. Toinen mummu leipoa pyöräytti vaatimattomasti 500 pikkuleipää, kun pyysin kahtasataa. Eivät ainakaan lopu kesken, totesi mummu. Ja eivät loppuneet. Vaikuttaisi kyllä siltä, että mummu saa ensi keväänä leipoa vähän lisää jos kiertue starttaa ja joissakin paikoissa vielä avajaiset pidetään.